Tallilla kävin viimeksi lauantaina, jolloin kävimme iltasella leppoisan maastolenkin pääosin ravihumputellen. Samaten edeltävänä päivänä maastoiltiin. Torstaina pyörittiin noin 40min ajan pitkästä aikaa kentällä, joka on nyt älyttömän hyvässä kunnossa!
Kentällä mennessä Väiskiä olisi voinut kuvailla erittäin osuvasti näkkileiväksi. En millään meinnannut saada sisäpohjetta läpi saatika hevosta taipumaan pohkeen ympärille. Se kaatui todella pahasti sisälle ja pohjetta vasten. Lopetinkin ratsastelun sitten kun Väiski vetryi ja alkoi taipumaan, joskaan ei edelleenkään hyvin.. Muuten ratsastuksesta jäi hyvä fiilis. Edellisen päivän vapaasta johtuen hevolla oli raivostuttavaa pööpöily energiaa karsinassa varustaessa ja yhä ratsastuksen jälkeenkin.
Olen viimeaikoina kiinnittänyt paljon huomiota omaan istuntaani, vaikka tätä on vaikeuttanut se, että Väiskin kanssa saa tehdä todella paljon töitä perusratsastuksen kanssa. Olikohan marraskuuta kun kävimme Mintin valmennuksessa, josta minulle jäi mieletön inho itseäni kohtaan. Tunnilla keskityttiin istuntaan ja tuntui ettei mikään ottanut onnistuakseen. Minulle on pitkästä puskailusta ja ravureilla mm monten menosta jäänyt lihasmuistiin paljon vääränlaisia tapoja, joista on yllättävän vaikea oppia pois. Nyt kun muistelen tuotan Mintin tuntia ja vertaan silloista istuntaa ja huomautuksia nykyiseen, olen kehittynyt aika paljon! Tämä on ilo havaita! Oli kyllä niin ikävä fiilis silloin tunnin jälkeen. Eikö se niin mene, että kun asiat ja virheet tiedostaa (kyllä, tiedostin ilman ulkopuolisen sanomistakin) niin ne voi korjata!
Löysin siis kadonneen uskoni oppimiseen jälleen! Välillä epäonnistumiset osaavat masentaa kyllä kovasti, mutta luovuttaa ei pidä! Olen viimeiset 10v mennyt puskaillen entisillä ja uraa tekevillä ravureilla tai muutoin osaamattomilla maastomopoilla. Siten olen tehnyt melkoisesti hallaa ja karhunpalveluksen itselleni. Ajoittain olen miettinyt paluuta tuohon puskailuun, mutta nyt minulla on tilaisuus kehittyä kunhan vain teen töitä ahkerasti! Palatakseni istunnan kehittymiseen. Voin nyt sanoa, että en enää ajaudu puristamaan polvilla, en könötä, enkä ajaudu etukumaraan. Toki paljon työtä on vielä tehtävänä. Ajoittain pohkeeni lähtevät vaeltamaan taakse, etenkin koulusatulalla. Joskus taas ajaudun laukannostoissa etukumaraan, mikä ei tietenkään paranna tilannetta etupainoiseksi hakeutuvan ja heikko tasapainoisen hevosen kanssa. Nyt kuitenkin tiedän, että olen kehittynyt ja ennenkaikkea VOIN kehittyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti